Höyry kaupungin yllä

Höyry-Kuopio on perinteikäs teollisuuskaupunki ja höyrylaivaliikenteen keskus Savon sydämessä. Sen ympärillä loiskuvat Kallaveden aallot ja niitä halkoo järjestelmällisesti Höyry-Kuopion mittava ja ihastusta herättävä kauppalaivasto, joka sisävesiliikenteen ohella tekee kauppaa Saimaan kanavan kautta aina Viipuriin ja Pietariin saakka, vieden suurkaupungin yhtä aikaa ylellisyyttä ja kurjuutta henkivään sykkeeseen sisämaan aarteita kuten voita, tervaa, talia ja turkiksia sekä Kallaveden rannalle kertyneen teollisuuden tuotteita.

Höyry-Kuopio henkii yhtä aikaa maalaisuutta ja teollisuutta. Tukkukauppias Gustaf Ranin katselee tyytyväisenä, kuinka hänen höyryä puskevat laivansa sylkevät rantauduttaan sisuksistaan maalaisia, jotka ovat tulleet myymään tuotteitaan kaupunkilaisille torilla. Hieman syrjempänä kohoaa hänen kauppahuoneensa, rantamakasiininsa ja myllynsä, jossa on myös viinanpolttimo. Polttimon pöytäviina kelpaa niin satamakorttelin kapakoissa istuville sälleille ja merimiehille kuin Pietarin aatelisillekin.

Useat laivat ovat lähdössä tänään myös maailmalle. Kananmunia täynnä olevia korejaan kantavat ja edessään maaseudun herkuilla kukkuroilleen lastattuja kärryjä työntävät maalaiset puikkelehtivat lautatavaroiden, vaneritehtaan konttien ja lankarullatehtaan puulaatikoiden välistä. Höyry-Kuopio on maailman johtava lankarullien valmistaja. Tehtaiden ulostyöntämä tummanpuhuva höyry nousee korkealle ja painuu tuulesta riippuen joko kaupungista poispäin Kallaveden selälle tai suoraan sataman ja kaupungin ylle. Joskus sattuu, että pitkän matalapaineen aikana savu laskeutuu raskaana mattona kaupungin ylle, kietoo sen synkkään syleilyynsä ja kadottaa auringonpaisteen taakseen. Silloin koko kaupungin yleisilme muuttuu aina kaupunkilaisia myöten. Yleensä niin hereästi harvahampaisilla suillaan naureskelevat savolaismuijatkin muuttuvat vielä aiempaa kumaraselkäisemmiksi ja kasvojen juonteet jyrkentyvät paksun kivihiilipölyn juuttuessa niihin. Vasta kun järveltä puhaltavat vapauttavat tuulet, kaupunki vapautuu vangitsijastaan, taivas tulee näkyviin ja kaupunkilaisista tuntuu siltä, kuin raskas paino olisi noussut myös heidän rinnoiltaan.

Höyry-Kuopion ympäristössä riittää materiaalia puuteollisuudelle, mutta kaupungin alueelta metsä on koluttu jo tarkkaan teollisuuden ja nopeasti kasvavan väestön tarpeisiin. Ainoastaan Puijon mäellä on jäljellä pieni laikku metsää, jota kaupungin tiedostava sivistyneistö, Minna Canth etunenässä, on alkanut suojella. Tietämätön kansa haluaisi hakata senkin pois, sillä polttopuuta tarvitaan ja siksi toiseksi metsikössä majailevat usein kiertolaiset, jotka pelottelevat naisia ja lapsia, juopottelevat ja varastelevat ohikulkijoilta. Kiertolaiset ovat koko maan vitsaus, mutta kurjuutta löytyy myös Höyry-Kuopiosta. Siinä, missä teollisuus on tuonut mukanaan vaurautta, riittää kaupungissa myös köyhyyttä. Tehdastyöläiset ansaitsevat vähän, riittävästi toki elannon saamiseksi, mutta työkin on raskasta ja kovaa. Vaneritehtaan kemialliset höyryt käyvät keuhkoihin ja raskaat taakat painavat selät kumaraan. Jos perheen elättäjä menettää työkykynsä, niin kuin joskus käy, uhkaa koko perhettä köyhyys. Naisväki pysyttelee enimmäkseen kotona, hoitaa huushollia ja lapsia, mutta osa naisista hankkii elantonsa kodin ulkopuolella pesemällä pyykkiä, myymällä käsitöitä tai leivonnaisia torilla. Muita perinteisiä naisammattilaisia ovat kansanparantajat ja lapsenpäästäjät, povarit ja tietysti lukuisa joukko huushollerskoja ja piikoja, jotka saavat elantonsa palvelemalla parempaa väkeä. Omassa korttelissaan torin takana elävät käsityöläiset, kuten suutarit, räätälit ja nahkurit, pienkauppiaat, kattilantinaajat, vaunujen korjaajat sekä sepät. Käsityöläiskorttelit ovatkin täynnä elämää, ääniä ja tuoksuja ja sinne on kerääntynyt myös kaupungin pieni, mutta huomattava ulkomaalaisväestö: tataarit, juutalaiset, venäläiset ja saksalaiset kauppiaat, lasinpuhaltajat ja muut erikoistaitoja omaavat ammattimiehet ovat asettuneet sinne asumaan tuoden savolaisten joukkoon eksoottisen säväyksen.

Tuulahduksen suuresta maailmasta tuo myös rautatie, joka ensimmäistä kertaa yhdisti järvien ympäröimän Höyry-Kuopion eteläisempään Suomeen myös maaliikenteen saralla. Rautateitä pitkin leijuvat kiiltäväkylkiset lentävät kalakukot, Höyry-Kuopion tekniset innovaatiot, jotka höyryvoimalla ja magnetismia nerokkaasti hyväksi käyttäen leijuvat kymmenisen senttiä raiteiden yläpuolella mahdollistaen tavallisia junia huomattavasti tasaisemman ja nopeamman matkustamisen. Koska kaupunkiin on alkanut keskittyä entistä enemmän varallisuutta, on heti rautatien jälkeen alettu puuhaamaan kaupungin pohjoispuolelle merkittävää siltahanketta ja ensimmäiset paalut onkin jo isketty Päivärannan ja pohjoisessa Toivalan rantamultiin. Rautatiesillan rakentamisen uskotaan tuovan työtä sadoille miehille usean vuoden ajan, mikä on jo näkynyt uuden väen ilmestymisenä kaupungin liepeille.

Kaupungin keskus on itsestään selvästi kauppatori, jonne pienkauppiaat, käsityöläiset ja maalaiset kerääntyvät myymään tavaroitaan. Aamuvarhain tori täyttyy piioista ja muusta naisväestä, joka hankkii päivän taloustavaroita. Oman tilansa vallanneet myyjät huutelevat leveällä savon murteella toria kierteleville ostajille ja tavaransa myytyään kaivavat esiin nyssäkän, jossa riepujen sisällä muhii lämmin kalakukko. Tori sijaitsee sataman ja käsityöläiskorttelien välissä ja sen laidalle on noussut punasävyinen, uutuuttaan hohtava kaupungintalo.

Entisen torin vieressä, varsin lähellä nykyistä, taas kohoaa kivinen kirkko omalla mäellään ja sen edessä oleva entinen tori on muuttunut puistoksi, jossa porvaristo ja parempi väki viettää aikaansa, kuljeskelee promenaadilla ja istuu teehuoneessa teetä, kahvia tai punssia naukkaillen ja leivoksia syöden. Puiston keskiössä on uusi J.V. Snellmanin patsas kaupungissa aiemmin vaikuttaneen senaattorin kunniaksi ja sitä ympäröi arvovaltaa henkivä vesiallas suihkulähteineen. Tämän Snellmaninpuistoksi nimetyn viheraluuen ympärillä on erilaisia kaupunkitaloja ja kaupparakennuksia, kuten pankki, apteekki, Viktor Barsokevitschin valokuvaamo sekä yleisesti kaupunkilaisten suussa Kanttilana tunnettu kauppa- ja asuintalo, jota emännöi omalaatuinen kauppiasrouva, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Minna Canth.

Hänet tunnetaan paitsi piinkovana kauppiaana myös naisten ja vähävaraisten puolestapuhujana ja auttajana. Missä apua tarvitaan ja heikompien oikeuksia katsotaan poljetun, siellä käännytään usein Minnan puoleen. Kaikki eivät kuitenkaan tämän tomeran ja rotevan, ankarapiirteisen rouvan toimintaa hyvällä katso. Vaikka hänen ansionsa ovatkin kiistattomat monessa asiassa, katsotaan hänen turhan usein laittavan nenänsä myös sellaisiin asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Se ei kuitenkaan Minnaa häiritse, sillä hän ei ole tottunut kumartelemaan suurienkaan herrojen edessä. Ja Minnalla on myös paljon ystäviä, eritoten nuorien radikaalien keskuudessa. Usein narahtaa Kanttilan kuistin ovi, kun hänen ihailijansa, tukijansa ja liittolaisensa astuvat taloon keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Minnan salonki on jo käsite, sillä hänen tummasävyisen työhuoneensa suojassa ja lämpöä hohkavan kakluuninsa lämmössä on käyty monia hienoja keskusteluja.

Kanttilan sisäpihalla, suojassa katseilta, on pieni talli ja siellä hänen rakkain aarteensa kirjoitusvälineiden lisäksi, nimittäin hänen oma höyrymoottoripyöränsä. Liki joka ikinen päivä ohikulkijat hätkähtävät, kun sisäpihalta syreenien katveesta tärähtää käyntiin höyrymoottorin säksättävä ääni, sitten pensaiden yläpuolelle tuprahtaa tumma savu ja pian sen jälkeen Minna nousee kelsiliivi päällään, ajohanskat käsissään sekä ajolasit ja -lakki päässään kohtisuoraan ylöspäin, singahtaen sitten siihen suuntaan, jonne Minnalla kulloinkin asiaa sattuu olemaan. Tästä Minnan ajoneuvoharrastuksesta eivät kaupungin vanhoillisimmat voimat erityisesti pidä. ”Jumalatonta menoa”, on kuultu piispankin sanovan. Mutta siitä Minna ei välitä, sillä noustessaan ilmaan, tuntiessaan tuulen ja ilmavirran kasvoillaan ja lennähdellessään kaupungin yllä, tuntee hän olevansa vapaa.