Väinölänniemen vetehiset

Minna katseli Kallaveden aaltoihin. Oli kuuma päivä, liian kuuma. Päivä oli puolessa, joten arvattavasti muutaman tunnin kuluttua lämpö olisi sietämätöntä. Kohta pitäisi lähteä kotiin, että ehtisi viileisiin huoneisiin ennen sitä. Niin paljon kuin Minna nauttikin säännöllisistä ja kuntoa ylläpitävistä kävelylenkeistään, tällä hetkellä hän olisi kaikista mieluiten istahtanut höyrymoottoripyöränsä selkään ja hurauttanut ilmojen halki takaisin Kanttilaan. Ja vaikka hän oli kävelyhousuistansa hyvin ylpeä, eikä normaaliolosuhteissa olisi suostunut lähtemään retkilleen hameessa, tällä kertaa hän olisi mielellään käärinyt hameet lanteilleen ja käynyt kahlaamassa viileässä rantavedessä.

Minna oli hankkinut kävelyhousunsa pari vuotta sitten liikuntaa ja retkeilyä varten. Hän oli tilannut hyvää, ei hienoa, vaan ilmavaa ja kestävää herrojen puvun kangasta ja ommelluttanut räätälillä mittojensa mukaan väljät ja urheilulliset liikuntahousut. Kylläpä siinä oli ollut kaupungin herroilla nieleskelemistä! Kuinka paljon ylenkatsetta hän olikaan saanut niiden housujen takia kestää! Innokkaimmat olivat louskuttaneet leukojaan edessäpäin, eikä se tuntunut miltään, sillä Minna harvoin jäi sananvaihdossa kakkoseksi. Mutta kaikista ikävimmiltä tuntuivat ne puheet, jotka puhuttiin selän takana. Ja Minna tiesi, että niitä puheita pitivät ennen kaikkea naiset, hänen entinen ystävänsä Elisabeth esimerkiksi, joka vaihtoi vieläkin toiselle puolelle katua, jos Minna tuli vastaan housuihin pukeutuneena. Mutta vieläkin katselleessaan housujaan ja työntäessään kädet taskuihin, Minna tunsi housuista suurta mielihyvää, eikä niiden käytännöllisyyttä voinut kiistää luontoretkillä. Kuinka monin verroin hankalampaa olisi kiivetä Puijolle tai purjehtia Myhkyriin pitkässä hameessa? Niin hyviksi housut olivat osoittautuneet, että Minna harkitsi teettävänsä vielä toisetkin. Ehkäpä hän tilaisia kirkkaanpunaista kangasta? Mitähän Elisabeth siitä tuumaisi? Saisi varmasti slaagin! Ajatus nosti virneen Minnan suupieleen. Aiemmin heidän välirikkonsa oli painanut hänen mieltään kovin, mutta vuosien mittaan hän oli oppinut, että asioita joille ei mitään voinut, ei kannattanut liikaa vatvoa.

Minna katsahti vielä välkkyvään järvelle, helli hetken aikaa ajatusta siitä, että riisuisi nopeasti vaatteensa ja pulahtaisi veteen, mutta hylkäsi sen oitis. Vaikka hän ei liikaa vaivannut mieltään muiden kuin ystäviensä ajatuksilla, ei hän kuitenkaan halunnut tulla yllätetyksi ilman rihmankiertämää. Sitä paitsi tämä Väinölänniemen ja Rönön välinen salmi oli vetehisten aluetta ja vaikka hän olikin immuuni vedenneitojen laululle, olivat ne hänen mielestään raivostuttavaa sakkia. Ja aivan kuin ajatusten kutsumana, eikö tuolla jo vesi poreillutkin sen merkiksi, että hänet oli huomattu. Minna kääntyi nopeasti jatkamaan matkaa, sillä paras tapa suhtautua vetehisiin oli olla huomioimatta niitä, mutta arvasi jo pelin menetetyksi. Nyt kuului jo pyrstön loiskahdus ja lisää poreilua. Pian Minna näki silmäkulmastaan siniviheriäisten olentojen liukuvan vuoroin vedenpinnan ylä- ja vuoroin alapuolella.
"Mitä siellä hikoilet, tule uimaan!"
"Täällä on ihanan vilpoisaa, tsihihii!"
"Tule, niin viemme sinut Ahdin pitoihin!"
"Katsokaa tytöt, mitä hänellä on jaloissaan!"
"Hihihihiihihihii!"

Minna kiristi vauhtia, mutta tiesi sen turhaksi. Kääntyessään Väinölänniemen kärjestä takaisin kaupunkiin päin, kiersivät vetehiset niemennokan ja seurasivat perässä. Mokomatkin puoli-kalat! Paitsi, että vetehiset olivat kuolettavan kauniita nuoria naisia ja miehiä, olivat ne myös aivottomia kanoja. Kokemattomille nuorille, humalaisille ja maalaisille ne lauloivat viekoittelevasti ja olivatkin saaneet monta onnetonta houkuteltua veden syvyyksiin viimeiseksi jääneelle uintireissulle. Erityisesti ne olivat erikostuneet onnettomien ihmisten houkutteluun aaltoihin vakuuttamalla, että siellä odottaisivat ikuiset Ahdin pidot. Tutuille ja vetehisiin tottuneille kaupunkilaisille he eivät sensijaan sulosointujaan tuhlanneet, koska tiesivät yritykset turhiksi. Sen sijaan ne kiusasivat rasittavilla renkutuksilla, pilailivat toisen kustannuksella ja hävyttömimmät huutelivat jopa kaikkea rivoakin. Minnasta, joka vetehisistä huolimatta säännöllisesti kävi Väinölänniemellä kävelyretkillä, he pitivät erityisesti. Mikä siis tarkoitti sitä, että kaikista pahimmat solvaukset oli varattu juuri hänelle.
Puuskuttaen, hikihelmet otsalta valuen Minna paineli rantapolkua eteenpäin. Yritti sulkea korvansa vetehisten ilkamoinnilta, mutta tiesi, että pääsisi niistä eroon vasta Kuopionlahden pohjukassa, jossa tiet väkisin eroaisivat.

Kotikadulle Minna tuli hikisenä ja äreänä. Hän päätti laskea pihalla olevan saavin täyteen vettä ja astua siihen viilentämään niin nahkaansa kuin tunteitaankin. Kunpa hänen ei tarvitsisi nähdä yhtään elävää olentoa vähään aikaan! Kotiporttinsa kohdalla hän hätkähti, kun naapurista, valokuvaaja Barsokevitschin pihalta, kuului pamaus ja heti kohta sen jälkeen aidan yli pöllähti savupilvi.
Jaahas, Viktor siellä taas kokeilee jotakin uutta valokuvauskojetta, Minna ajatteli. Höyrymekaniikan ystävänä hän tunsi kiinnostusta, mutta väsymys ja ärtymys veivät kuitenkin voiton. Hän kävisi naapurissa vierailulla myöhemmin.

Kuistille tultuaan piika lennähti häntä vastaan ja jo hänen ilmeestään Minna näki, että yksinäisestä iltapäivästä ei tulisi mitään. Hänen otsalleen nousseet ärtyneet uurteet kuitenkin silisivät, kun hän sai kuulla, kuka häntä salongissa odotti. Juhani oli tullut, kuinka mukavaa!

Vieras saapuu

Aho seisoi Lokin kannella ja haisteli savolaista järvituulta. Ilmavirta tuntui kasvoilla mukavan viileänä, sillä päivä oli paahteisen helteinen. Aho tunsi hikipisarat niskassaan ja kaivoi taskustaan nenäliinan itseään kuivatakseen, mutta tunsi siitä huolimatta muutaman pisaran jatkavan matkaansa ahtaan paidankauluksen suulta alaspäin pitkin selkäpiitä.
- Jahka pääsen verstaalle, saa takki ja tämä kirottu solmuke lähteä yksin tein, Aho manasi mielessään.
Hän rummutti vähän hermostuneena sormenpäillään puista kaidepuuta ja tähysi kohti rantaa. Höyry-Kuopion suuret satamarakennukset näkyivät jo, samoin satamassa alati vellova ihmispaljous, mutta vielä menisi tovi, ennen kuin hän pääsisi astelemaan siltaa pitkin laivasta alas. Kuinka paljon mieluummin hän olisikaan tullut höyrymoottoripyörällään! Sää olisi ollut ajeluun ihanteellinen. Mutta "Elliin" oli tullut senlaatuinen vika, ettei sillä ajeltaisi vähään aikaan yhtään minnekään. Toivoa sopi, että Minnalla olisi yltäkylläisissä varaosavarastossaan sopiva paineentasausventtiili.
Aho oli jokin aika sitten kuullut eräältä keskieurooppalaiselta harrastajalta vinkin siitä, miten höyrymoottorin suorituskykyä pystyisi helposti parantamaan, mutta kokeilu oli päättynyt katastrofiin. Pelkkä muisto puistatti, sillä Ahon saamat palovammat eivät olleet kaikilta osin vieläkään parantuneet täydellisesti, vaikka tapahtumasta oli jo kuukauden päivät.

Lokki päästi kumean törähdyksen ja sen jälkeen kovaäänisistä kaikui "Kuopijoo, Kuopijoo!", informaatioksi kauempaa saapuville ja paikkoja tuntemattomille. Näkyipä ykkösluokassa olevankin jälleen kerran parempaa väkeä Venäjänmaalta, arvatenkin matkalla virkistymään Runnin höyrykylpylään. He odottivat kärsivällisesti omassa hytissäään muun väen rynnistäessä laivan kannelle. Ensimmäisen luokan matkustajat pääsisivät joka tapauksesta laivasta ensimmäisinä ja totta tosiaan, Ahon katse erottikin jo satamasta univormuihin pukeutuneet laukunkantajat, valmiina palvelemaan aristokraatteja heidän siirtyessään Runnille vievään laivaan. Aho katseli ympärilleen ja totesi laivan matkustajajoukon olevan hyvin tavanomaista. Hänen omassa osastossaan oli mukavan väljää, lähinnä kotiinpalaavia ylioppilaita, kaupparatsuja ja virkamiehiä. Rahvaan puoli pullisteli kaupunkiasioille tulevista maalaisista ja yleisesti ottaen kaikilla heillä oli mukanaan jotakin myytävää: voikilo tai -kaksi, munia, lihaa ja niin edelleen.  Aho katseli huvittuneena lyhyenläntää miestä, joka teki matkaa lehmän kanssa, oli arvatenkin tulossa sitä myymään. Matka Ynnykin kanssa oli mennyt tähän asti mukavasti, mutta eikö vain hetki ennen satamaan tuloa lehmälle tullut luonnollinen tarve asioilleen. Mies oli toki tähän varustautunut ja nyt hän odotti laivan saapumista satamaan toisessa kädessä naru, jonka oli sitonut lehmän niskaan ja toisessa  puinen astia höyryävää lehmän lantaa.

Hetkistä myöhemmin Aho seisoi satamamakasiinin edessä ja katseli ihmisvilinää. Laivan matkustajat olivat purkautuneet kuka minnekin. Venäläiset aristokraatit korkeissa hatuissaan ja monokkelit silmällä seuraavaan laivaan, maalaiset, joiden mukana myös mies lehmineen, kaupungille päin. Satamamiehet kantoivat ruumasta tavaraa sataman tuntumassa höyryävään lentävään kalakukkoon. Oikeastaan Ahonkin olisi pitänyt jatkaa matkaansa, hetkistä aiemmin laivan kannellahan hän oli malttamattomana odottanut pääsevänsä perille, mutta kävi niin kuin usein ennenkin. Höyry-Kuopion satamaan saavuttuaan kirjalliselle sielulle tyypillinen uteliaisuus sai vallan. Tässä paikassa nimittäin saattoi nähdä aivan mitä tahansa. Esimerkiksi tuolla vähän kauempana erään kalastajalaivan ympärille oli kerääntynyt väkijoukko, satamassa luuhaavia pikkupoikia enimmälti, mutta oli joukossa ihan aikaihmisiäkin. Syy väen mielenkiintoon selvisi nopeasti: kalastajat, kaikkiaan kolme raavasta miestä, laskeutuivat varovasti laivasta lankkuja pitkin alas. Jokainen heistä kannatteli olkapäällään riukua, joka oli kahden raavaan miehen käsivarren paksuinen ja jonka ympärille oli kieputettu velttona makaava, pitkänomainen olio. Olio oli keskeltä paksumpi, ehkä puolet riukua paksumpi, mutta se oheni molempiin päihin. Kun miehet olivat päässeet kantamuksineen rannalle, Ahokin näki sen kokonaan. Käärme oli musta, ja sen täytyi olla lähemmäs kymmenen metriä pitkä. Sen pää roikkui velttona perässä, lähes maata viistäen. Väki ympärillä osoitteli otusta ja sorisi innokkaasti. Ahokin katseli näkyä lumoutuneena. Innokkaana kalamiehenä hän toki oli kuullut Kallaveden käärmeistä ja monista muistakin veden syvyyksissä elelevistä pedoista, mutta vasta nyt hän näki sellaisen ensimmäistä kertaa. Miehet lähtivät kantamuksineen etenemään kohti Raninin kauppahuonetta, jossa käärme epäilemättä paloiteltaisiin, suolattaisiin ja laitettaisiin jäihin mitä pikimmin. Pieni osa ehkä päätyisi kaupungin parhaan ravintolan asiakkaiden lautasille tänä iltana, mutta pääosin saalis epäilemättä lastattaisiin etelään meneviin laivoihin.

Aho seurasi joukkoa katseellaan aina siihen asti, että se hävisi makasiinin nurkan taakse ja havahtui sitten mietteistään. Hän pyyhki jälleen otsaa ja niskaa liinallaan ja päätti käydä juomassa jotakin kylmää. Sataman kapakka ei oikeastaan ollut herrasmiehelle täysin sopiva paikka, koska siellä liikkui usein laivojen tuomaa arveluttavaa väkeä, mutta juuri siitä syystä Aho aina silloin tällöin pistäytyi siellä. Useammin kuin kerran hän oli päätynyt puheisiin kaukaa toiselta puolelta maailmaa palanneiden merimiesten kanssa ja kuullut mitä ihmeellisempiä tarinoita elämästä merien takana.

Astelleessaan kohti Sataman Helmeä hän näki sen edustalla vanhan tuttavansa. Salmela oli hänelle tuttu jo lapsuusvuosilta Iisalmesta. Hän oli pestautunut laivaan jo poikasena. Nyt hän oli ahkeran ja rehellisen luonteenlaatunsa vuoksi edennyt jo perämieheksi asti Kuopion ja Pietarin väliä liikennöivällä laivalla ja oli näin tuttu näky Höyry-Kuopion satamassa. Salmela näkyi kovistelevan pientä räkänokkaa, jollaisia oli satamassa paljonkin. Köyhät, vanhempiensa huonosti kasvattamat ja vielä huonommin syöttämät pojannulikat viettivät aikaansa satamassa ja pihistivät vähän sieltä, mistä vain jotakin irti saivat. Yleensä he kuitenkin valitsivat uhreikseen vanhuuden höperöt tai kokemattomat kaupunginkävijät. Tämä kutale oli osoittautunut erityisen häpeilemättömäksi kun oli käynyt varastamaan arvokkuutta uhkuvalta aikamieheltä.

Parivaljakkoa lähestyessään Aho kuitenkin huomasi, että aivan tavallisesta ripittämisestä ei ollut kysymys. Ahon huomattuaan Salmela tervehti tätä ja nappasi kiinni pojasta, joka oli havainnut huomion herpaannuttua tilaisuuden pakenemiseen. Poika sähisi, riuhtoi ja potki, mutta Salmelan kouran ote hänen taklinsa selkämyksestä piti. Salmela kertoi yhyttäneensä pojan pahoilta teiltä ja tuntevansa tämän, sillä kyseessä oli hänen vanhan kapteeninsa Helmisen poika. Helminen oli muinoin auttanut Salmelaa, joten hän katsoi olevansa kunniavelassa miestä kohtaan, joka pojan kertoman mukaan oli viimeisellä matkallaan sairastunut pahasti ja edellisenä talvena kuollut pois. Pojan arveluttavamaineisesta äidistä ei kai kellään ollut tietoa, kaikista vähiten pojalla itsellään.
Aho katsoi tuota resuista pikkupetoa, joka tempoili ison miehen otteessa. Pojan naama oli likainen, tukka sojotti lakin alta joka suuntaan ja nenästä valui vihreä räkä. Ahoa tympäisi, sillä hän ei olisi ollenkaan jaksanut osoittaa myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta tuota itselleen vierasta ja suoraansanottuna aika vastenmielisen näköistä onnetonta kohtaan. Kuitenkaan hän ei voinut ohittaa velvollisuudentuntoaan, sillä hän tiesi hyvin, mitä hänen odotettiin tekevän.
- Olkoon, hän huokaisi ja katsoi haikeasti kohti Helmeä, jossa vierailu jäisi nyt toiseen kertaan.
- Otan pojan mukaani. Minna, jos kuka tietää, mitä hänelle on tehtävä.

Höyry kaupungin yllä

Höyry-Kuopio on perinteikäs teollisuuskaupunki ja höyrylaivaliikenteen keskus Savon sydämessä. Sen ympärillä loiskuvat Kallaveden aallot ja niitä halkoo järjestelmällisesti Höyry-Kuopion mittava ja ihastusta herättävä kauppalaivasto, joka sisävesiliikenteen ohella tekee kauppaa Saimaan kanavan kautta aina Viipuriin ja Pietariin saakka, vieden suurkaupungin yhtä aikaa ylellisyyttä ja kurjuutta henkivään sykkeeseen sisämaan aarteita kuten voita, tervaa, talia ja turkiksia sekä Kallaveden rannalle kertyneen teollisuuden tuotteita.

Höyry-Kuopio henkii yhtä aikaa maalaisuutta ja teollisuutta. Tukkukauppias Gustaf Ranin katselee tyytyväisenä, kuinka hänen höyryä puskevat laivansa sylkevät rantauduttaan sisuksistaan maalaisia, jotka ovat tulleet myymään tuotteitaan kaupunkilaisille torilla. Hieman syrjempänä kohoaa hänen kauppahuoneensa, rantamakasiininsa ja myllynsä, jossa on myös viinanpolttimo. Polttimon pöytäviina kelpaa niin satamakorttelin kapakoissa istuville sälleille ja merimiehille kuin Pietarin aatelisillekin.

Useat laivat ovat lähdössä tänään myös maailmalle. Kananmunia täynnä olevia korejaan kantavat ja edessään maaseudun herkuilla kukkuroilleen lastattuja kärryjä työntävät maalaiset puikkelehtivat lautatavaroiden, vaneritehtaan konttien ja lankarullatehtaan puulaatikoiden välistä. Höyry-Kuopio on maailman johtava lankarullien valmistaja. Tehtaiden ulostyöntämä tummanpuhuva höyry nousee korkealle ja painuu tuulesta riippuen joko kaupungista poispäin Kallaveden selälle tai suoraan sataman ja kaupungin ylle. Joskus sattuu, että pitkän matalapaineen aikana savu laskeutuu raskaana mattona kaupungin ylle, kietoo sen synkkään syleilyynsä ja kadottaa auringonpaisteen taakseen. Silloin koko kaupungin yleisilme muuttuu aina kaupunkilaisia myöten. Yleensä niin hereästi harvahampaisilla suillaan naureskelevat savolaismuijatkin muuttuvat vielä aiempaa kumaraselkäisemmiksi ja kasvojen juonteet jyrkentyvät paksun kivihiilipölyn juuttuessa niihin. Vasta kun järveltä puhaltavat vapauttavat tuulet, kaupunki vapautuu vangitsijastaan, taivas tulee näkyviin ja kaupunkilaisista tuntuu siltä, kuin raskas paino olisi noussut myös heidän rinnoiltaan.

Höyry-Kuopion ympäristössä riittää materiaalia puuteollisuudelle, mutta kaupungin alueelta metsä on koluttu jo tarkkaan teollisuuden ja nopeasti kasvavan väestön tarpeisiin. Ainoastaan Puijon mäellä on jäljellä pieni laikku metsää, jota kaupungin tiedostava sivistyneistö, Minna Canth etunenässä, on alkanut suojella. Tietämätön kansa haluaisi hakata senkin pois, sillä polttopuuta tarvitaan ja siksi toiseksi metsikössä majailevat usein kiertolaiset, jotka pelottelevat naisia ja lapsia, juopottelevat ja varastelevat ohikulkijoilta. Kiertolaiset ovat koko maan vitsaus, mutta kurjuutta löytyy myös Höyry-Kuopiosta. Siinä, missä teollisuus on tuonut mukanaan vaurautta, riittää kaupungissa myös köyhyyttä. Tehdastyöläiset ansaitsevat vähän, riittävästi toki elannon saamiseksi, mutta työkin on raskasta ja kovaa. Vaneritehtaan kemialliset höyryt käyvät keuhkoihin ja raskaat taakat painavat selät kumaraan. Jos perheen elättäjä menettää työkykynsä, niin kuin joskus käy, uhkaa koko perhettä köyhyys. Naisväki pysyttelee enimmäkseen kotona, hoitaa huushollia ja lapsia, mutta osa naisista hankkii elantonsa kodin ulkopuolella pesemällä pyykkiä, myymällä käsitöitä tai leivonnaisia torilla. Muita perinteisiä naisammattilaisia ovat kansanparantajat ja lapsenpäästäjät, povarit ja tietysti lukuisa joukko huushollerskoja ja piikoja, jotka saavat elantonsa palvelemalla parempaa väkeä. Omassa korttelissaan torin takana elävät käsityöläiset, kuten suutarit, räätälit ja nahkurit, pienkauppiaat, kattilantinaajat, vaunujen korjaajat sekä sepät. Käsityöläiskorttelit ovatkin täynnä elämää, ääniä ja tuoksuja ja sinne on kerääntynyt myös kaupungin pieni, mutta huomattava ulkomaalaisväestö: tataarit, juutalaiset, venäläiset ja saksalaiset kauppiaat, lasinpuhaltajat ja muut erikoistaitoja omaavat ammattimiehet ovat asettuneet sinne asumaan tuoden savolaisten joukkoon eksoottisen säväyksen.

Tuulahduksen suuresta maailmasta tuo myös rautatie, joka ensimmäistä kertaa yhdisti järvien ympäröimän Höyry-Kuopion eteläisempään Suomeen myös maaliikenteen saralla. Rautateitä pitkin leijuvat kiiltäväkylkiset lentävät kalakukot, Höyry-Kuopion tekniset innovaatiot, jotka höyryvoimalla ja magnetismia nerokkaasti hyväksi käyttäen leijuvat kymmenisen senttiä raiteiden yläpuolella mahdollistaen tavallisia junia huomattavasti tasaisemman ja nopeamman matkustamisen. Koska kaupunkiin on alkanut keskittyä entistä enemmän varallisuutta, on heti rautatien jälkeen alettu puuhaamaan kaupungin pohjoispuolelle merkittävää siltahanketta ja ensimmäiset paalut onkin jo isketty Päivärannan ja pohjoisessa Toivalan rantamultiin. Rautatiesillan rakentamisen uskotaan tuovan työtä sadoille miehille usean vuoden ajan, mikä on jo näkynyt uuden väen ilmestymisenä kaupungin liepeille.

Kaupungin keskus on itsestään selvästi kauppatori, jonne pienkauppiaat, käsityöläiset ja maalaiset kerääntyvät myymään tavaroitaan. Aamuvarhain tori täyttyy piioista ja muusta naisväestä, joka hankkii päivän taloustavaroita. Oman tilansa vallanneet myyjät huutelevat leveällä savon murteella toria kierteleville ostajille ja tavaransa myytyään kaivavat esiin nyssäkän, jossa riepujen sisällä muhii lämmin kalakukko. Tori sijaitsee sataman ja käsityöläiskorttelien välissä ja sen laidalle on noussut punasävyinen, uutuuttaan hohtava kaupungintalo.

Entisen torin vieressä, varsin lähellä nykyistä, taas kohoaa kivinen kirkko omalla mäellään ja sen edessä oleva entinen tori on muuttunut puistoksi, jossa porvaristo ja parempi väki viettää aikaansa, kuljeskelee promenaadilla ja istuu teehuoneessa teetä, kahvia tai punssia naukkaillen ja leivoksia syöden. Puiston keskiössä on uusi J.V. Snellmanin patsas kaupungissa aiemmin vaikuttaneen senaattorin kunniaksi ja sitä ympäröi arvovaltaa henkivä vesiallas suihkulähteineen. Tämän Snellmaninpuistoksi nimetyn viheraluuen ympärillä on erilaisia kaupunkitaloja ja kaupparakennuksia, kuten pankki, apteekki, Viktor Barsokevitschin valokuvaamo sekä yleisesti kaupunkilaisten suussa Kanttilana tunnettu kauppa- ja asuintalo, jota emännöi omalaatuinen kauppiasrouva, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Minna Canth.

Hänet tunnetaan paitsi piinkovana kauppiaana myös naisten ja vähävaraisten puolestapuhujana ja auttajana. Missä apua tarvitaan ja heikompien oikeuksia katsotaan poljetun, siellä käännytään usein Minnan puoleen. Kaikki eivät kuitenkaan tämän tomeran ja rotevan, ankarapiirteisen rouvan toimintaa hyvällä katso. Vaikka hänen ansionsa ovatkin kiistattomat monessa asiassa, katsotaan hänen turhan usein laittavan nenänsä myös sellaisiin asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Se ei kuitenkaan Minnaa häiritse, sillä hän ei ole tottunut kumartelemaan suurienkaan herrojen edessä. Ja Minnalla on myös paljon ystäviä, eritoten nuorien radikaalien keskuudessa. Usein narahtaa Kanttilan kuistin ovi, kun hänen ihailijansa, tukijansa ja liittolaisensa astuvat taloon keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Minnan salonki on jo käsite, sillä hänen tummasävyisen työhuoneensa suojassa ja lämpöä hohkavan kakluuninsa lämmössä on käyty monia hienoja keskusteluja.

Kanttilan sisäpihalla, suojassa katseilta, on pieni talli ja siellä hänen rakkain aarteensa kirjoitusvälineiden lisäksi, nimittäin hänen oma höyrymoottoripyöränsä. Liki joka ikinen päivä ohikulkijat hätkähtävät, kun sisäpihalta syreenien katveesta tärähtää käyntiin höyrymoottorin säksättävä ääni, sitten pensaiden yläpuolelle tuprahtaa tumma savu ja pian sen jälkeen Minna nousee kelsiliivi päällään, ajohanskat käsissään sekä ajolasit ja -lakki päässään kohtisuoraan ylöspäin, singahtaen sitten siihen suuntaan, jonne Minnalla kulloinkin asiaa sattuu olemaan. Tästä Minnan ajoneuvoharrastuksesta eivät kaupungin vanhoillisimmat voimat erityisesti pidä. ”Jumalatonta menoa”, on kuultu piispankin sanovan. Mutta siitä Minna ei välitä, sillä noustessaan ilmaan, tuntiessaan tuulen ja ilmavirran kasvoillaan ja lennähdellessään kaupungin yllä, tuntee hän olevansa vapaa.

Tervetuloa Höyry-Kuopioon!

Olet juuri astunut Höyry-Kuopion maankamaralle, onnittelut siitä! Nousitpa Lentävän kalakukon vaunusta, höyrylaivan kannelta tai matkasitpa Kallaveden rannoille modernimmilla välineillä, toivon, että saavuit jäädäksesi.

Höyry-Kuopio on kaupunki, joka sijoittuu kuvitteelliselle 1800-luvulle. Höyry-Kuopiossa on paljon samaa kuin Kuopiossa oli 1880-90 -luvuilla. Kuten muuallakin Suomessa, teollistuminen oli käynnistynyt ja kaupunki kasvoi ja kehittyi. Kaupunkikuvaan nousi entistä enemmän ja entistä komeampia rakennuksia ja aivan ydinkeskustan laitamille alkoi nousta uutta asujaimistoa maalta kaupunkiin muuttaville asukkaille. Kuten meidän todellisessa historiassamme, Kuopion elämää sävyttivät sisävesilaivat ja aivan uusi asia, rautatie. Luonnollisesti kaupungin katukuvaa ja elämää värittivät kaupungin persoonalliset merkkihenkilöt. Joitakin heistä tapaat myös täällä Höyry-Kuopiossa.

Päällisin puolin moni asia on siis tuttua, mutta kuitenkin kaikki on toisin. Höyry-Kuopio ei ole, eikä sen ole tarkoitus olla todellisuutta vastaava rekonstruktio menneisyydestä. Se ammentaa inspiraationsa menneestä, mutta kuitenkin se on ennen kaikkea vaihtoehtoiseen historiaan sijoittuva mahdollisuus; tällaista olisi voinut olla. Siksipä Höyry-Kuopiossa kaikki on vähän isompaa, komeampaa ja höyryisämpää kuin mitä todellisuudessa oli: Lentävät kalakukot leijailevat ilmassa, Snellmaninpuistossa solisee höyryvoimalla käyvä suihkulähde teehuoneen vieressä ja Minna Canth nousee taivaalle höyrymoottoripyöränsä selässä. Oikeastaan Höyry-Kuopio on uudistettu versio 1800-luvun lopun Kuopiosta, Kuopio 2.0.

Kyse on Kalakukkopunkista, kuopiolaisesta steampunkin alalajista. Ja jos puhutaan punkista, puhutaan myös kapinasta. Kalakukkopunkin kapina on hyväntahtoista ja kohdistuu ennen kaikkea liikaan vakavuuteen ja arjen harmauteen. Mutta kyllä kalakukkopunkkari osaa irvistää myös tosissaan ja niin tapahtuu silloin, kun hän kohtaa epäoikeudenmukaisuutta ja heikompien maahanpolkemista. Siitä oivallinen esimerkki on höyryä uhkuva Minna Canth, Höyry-Kuopion kiistelty ja rakastettu voimahahmo.

Vaikka kyseessä on fiktiivinen ajatusrakennelma, esiintyy Höyry-Kuopion kaduilla todellisuudessakin eläneitä ihmisiä ja saattaapa todelliset historialliset tapahtumatkin siirtyä myös tämän kaupungin elämänmenoon. Kaikki lainaukset todellisuudesta on tehty vain ja ainoastaan kunnianosoituksena menneisyydelle. Vuosilukuja ja faktoja ei pidä kuitenkaan kunnioittaa liiaksi, sillä historiaa ei tarvitse kirjoittaa toista kertaa uudestaan. Höyry-Kuopiossa mikä vain on mahdollista!

Siispä, tervetuloa vielä kerran lukijani! Toivottavasti viihdyt Höyry-Kuopiossa yhtä hyvin kuin minä.

Snellmanin puistossa, teehuoneen terassin lempeässä varjossa suihkulähdettä ja kirkontornia katsellen,
Amma